Mä haluun katsoa eteeni näkemättä maata,
näkemättä loppua ja tuntea pelkän tuulen,
sekä pakkasen.
Nähdä kirkkaan, mutta kylmän auringon.
Kun mä lähden liikkeelle mä oon kuin kotka,
jolla on tietty päämäärä.
Hallitsen jalkojani, mutta en maata.
Voin heittäytyä vietäväksi samaan aikaan, kun arvioin kaikkea mitä nään.
Kaikki muu katoaa mielestäni.
Tunne vaarasta saa sydämeni lyömään entistä nopeammin,
mutten anna pelon vallata, vaikka välillä tuleekin sellainen fiilis.
Pelko on ihmisen vihollinen ja turva.
Vain pelko voi rajoittaa tekemisiämme,
mutta samalla se puhuu meille järkeä.
Rohkea hallitsee pelkoa,
heikko antaa sen viedä.
Pakkanen alkaa laskea,
tuuli tulee edelleen yhtä kovaa päin naamaa,
mutta se on muuttunut lämpimämmäksi,
ihan kuin se haluaisi ottaa minut vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti